Mitä puutarha kertoo ihmisestä, joka sitä hoitaa?

Jos joku olisi sanonut minulle reilut kaksikymmentä vuotta sitten, että puutarha opettaa minulle enemmän itsestäni kuin kasveista, olisin luultavasti nauranut.

Olin silloin hoitanut omaa pihaani jo vuosia ja suunnittelin hakevani puutarhurikouluun. Kuvittelin tietäväni varsin hyvin, mistä puutarhanhoidossa on kyse. Kasvit kasvavat tai eivät kasva. Jos jokin ei onnistu, siihen etsitään ratkaisu. Jos piha ei näytä siltä kuin haluaa, opiskellaan lisää ja tehdään asiat paremmin.

Ajattelin, että suurin ongelmani oli tiedon puute. Kun vain oppisin tarpeeksi, osaisin rakentaa pihastani juuri sellaisen kuin haluan.

Puutarhuriksi opiskelu vahvisti tätä ajatusta entisestään. Nyt minulla olisi käytössäni kaikki ne tiedot ja taidot, joita hyvä puutarhuri tarvitsee. Oppisin suunnittelemaan, valitsemaan oikeat kasvit oikeille paikoille ja rakentamaan puutarhan, joka toimii täsmälleen niin kuin olen ajatellut.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin olleeni väärässä. Ongelma ei ollutkaan siinä, etten osannut hallita puutarhaa. Ongelma oli siinä, etten oikeastaan halunnut hallita sitä lainkaan.

Tuo oivallus tuli minulle yllätyksenä. Olin kuvitellut tavoittelevani täydellisesti suunniteltua ja hallittua puutarhaa. Todellisuudessa nautin eniten niistä hetkistä, jolloin puutarha yllätti minut. Kun jokin kasvi kylväytyi itse juuri oikeaan paikkaan. Kun pölyttäjät löysivät uuden kukkaryhmän. Kun huomasin, että luonto ratkaisi ongelman, jota olin itse yrittänyt korjata jo pitkään.

Vähitellen aloin ymmärtää, ettei puutarhan tarvitse olla paikka, jossa minä määrään ja luonto tottelee. Parhaimmillaan se on yhteistyötä luonnon kanssa, oppimista ja tarkkailua.

Ja juuri siksi minä rakastan puutarhaa!

Puutarhasuunnittelu alkaa harvoin kasveista

Olen vuosien aikana tehnyt kymmenittäin pihasuunnitelmia ja Pihatoiveiden katsastuksia.

Yksi asia on jäänyt erityisesti mieleeni; hyvin harvoin keskustelu alkaa kasveista, useimmiten se alkaa elämästä.

Joku kertoo, että perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi. Yhtäkkiä pihassa kiinnostavatkin turvallisuus, hyötykasvit ja se, mitä lapset oppivat luonnosta. Jokainen rikkaruoho ei enää tunnu maailmanlopulta, koska elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita.

Toinen kertoo, että viimeinen lapsi muutti pois kotoa. Nyt on aikaa toteuttaa niitä ideoita, jotka ovat odottaneet vuosikausia. Rakennetaan kasvihuone, perustetaan ruusutarha tai tehdään vihdoin se lampi, josta on haaveiltu pitkään.

Kolmas kertoo avioerosta, sairaudesta tai siitä, ettei voimia ole enää samalla tavalla kuin ennen. Piha, joka joskus tuntui sopivan kokoiselta, tuntuukin yhtäkkiä liian suurelta. Tai ehkä elämäntilanne on muuttunut niin paljon, että myös pihan pitäisi muuttua mukana.

Mitä enemmän ihmisiä olen kuunnellut, sitä selvemmin olen huomannut, ettei puutarhaa voi erottaa elämästä.

Piha ei ole irrallinen projekti. Se on osa sitä elämäntilannetta, jossa juuri nyt elämme.

Toive paremmasta ja tunne siitä, ettei tee tarpeeksi

Jos joku kysyisi minulta, mikä yhdistää lähes kaikkia tapaamiani puutarhaihmisiä, vastaisin näin: Toive paremmasta ja tunne siitä, ettei tee tarpeeksi.

Ne kulkevat yllättävän usein käsi kädessä. Moni pyytää anteeksi jo ennen kuin ehdimme kunnolla aloittaa keskustelua. ”Tiedän kyllä, että tämä piha on vähän retuperällä, en ole ehtinyt tehdä tälle mitään.”

Ihminen haluaa kauniimman pihan. Enemmän pölyttäjiä. Paremman hyötytarhan. Vähemmän kitkemistä. Enemmän kukkia. Toimivamman kokonaisuuden.

Se on täysin luonnollista. Puutarha on paikka, jossa näemme mahdollisuuksia. Mutta samalla moni kokee jatkuvasti olevansa jäljessä.

Pitäisi ehtiä enemmän.

Pitäisi osata enemmän.

Pitäisi jaksaa enemmän.

Pitäisi tehdä enemmän.

Joskus tuntuu siltä, että puutarhasta tulee toinen työpaikka. Paikka, jossa arvioimme omaa onnistumistamme sen sijaan, että nauttisimme siitä, mitä olemme jo saaneet aikaan.

Ja silti juuri ne ihmiset, jotka kokevat eniten riittämättömyyttä, ovat usein niitä, jotka tekevät jo valtavan paljon.

Puutarhuri epäonnistuu edelleen

Tätä kirjoittaessani oma puutarhani on jälleen opettanut minulle nöyryyttä.

Kevät tuli tänä vuonna aikaisin. Sain hyötykasvilavat ennätysaikaisin kuntoon, kylvöt tehtyä ja taimet kasvamaan. Moni asia näyttää juuri nyt oikein hyvältä.

Paitsi avomaankurkut. Niiden kanssa en tunnu onnistuvan koskaan.

Tänäkin vuonna kasvatin hienot taimet. Hoidin niitä huolellisesti ja istutin ne hyvään aikaan. Ja jälleen kerran ne nuupahtivat.

Istuin tänään hetken lavatarhan reunalla ja mietin, miksi juuri nämä kasvit onnistuvat aina löytämään keinon tehdä minusta nöyrän.

Vielä vuosia sitten olisin ottanut tämän paljon raskaammin. Olisin etsinyt virhettä itsestäni.

Nyt ajattelen jo hieman toisin. Ehkä kurkkujen tilalle tulee sitten lisää herneitä, niistäkin pidän. Ja kurkkujahan saa aina kaupasta.

Kuulostaa pieneltä asialta, mutta siinä näkyy yksi suurimmista muutoksista omassa ajattelussani. Kaiken ei tarvitse onnistua täydellisesti, jotta puutarha olisi onnistunut.

Suurin uskomus, josta olen luopunut

Jos minun pitäisi nimetä yksi puutarhaan liittyvä uskomus, josta olen vuosien aikana luopunut, se olisi tämä: Mitä paremmin puutarhaa hallitsee, sitä helpompihoitoisempi se on.

Uskoin siihen pitkään mutta nykyään uskon lähes päinvastaiseen: Mitä lähempänä luontoa puutarha saa toimia, sitä vähemmän sitä tarvitsee jatkuvasti korjata.

Kasvit peittävät maan ja maa pidättää kosteutta. Eliöt huolehtivat ravinteiden kierrosta ja monimuotoisuus tasapainottaa ongelmia.

Luonto tekee valtavan määrän työtä puolestamme, jos annamme sille mahdollisuuden.

Edelleen joka kesä huomaan uusia tilanteita, joissa tekemättä jättäminen vähentää kokonaistyömäärää enemmän kuin tekeminen.

Ja edelleen joka kesä hämmästyn sitä.

Puutarha on sielun peili

Ehkä juuri siksi puutarha kiehtoo minua yhä enemmän vuosi vuodelta. Se ei kerro vain siitä, millaisia kasveja kasvatamme. Se kertoo siitä, miten suhtaudumme epäonnistumisiin. Miten siedämme keskeneräisyyttä. Kuinka paljon haluamme hallita asioita. Kuinka paljon uskallamme luottaa.

Puutarha on eräänlainen sielun peili. Se paljastaa meistä usein piirteitä, joita emme muuten huomaisi.

Siksi puutarhan muuttaminen ei aina ala uusista kasveista, paremmasta suunnitelmasta tai uudesta työkalusta.

Joskus suurin muutos alkaa siitä, että opimme katsomaan itseämme ja puutarhaamme hieman uudesta näkökulmasta.